Vain 55 % kuudesluokkalaisista on uimataitoisia, kun vielä vuonna 2016 luku oli 76 %. Tulos on hälyttävä.

Yksi merkittävimmistä uimataidon kehittäjistä on koulu, sillä kasvava määrä lapsia saa uimaopetusta ensimmäisen kerran vasta koulussa. Korona-aika oli kova isku lasten uimataidolle uintikertojen vähennyttyä. Se ei ole ainoa syy uimataidottomuuden kasvulle, sillä yhä useampi jättäytyy uimatunneilta pois. Uskonnolliset syyt, uimisen pelko ja ennen kaikkea häpeä ja epävarmuus omasta kehosta saavat jättämään uinnin välistä. Huolestuttavinta on, että jo hyvin pienet lapset kokevat epävarmuutta kehoistaan.

Tilanteen muuttaminen on hankalaa, mutta onneksi perusasiat ovat kunnossa. Uimaopetuskertoja järjestetään lukuvuosittain ja Helsingissä tunneilla on opettajien lisäksi uimaopetuksen ammattilaisia mukana. Iso haaste on uintiryhmien suuri koko. Se vaikuttaa aiemmin mainittuihin syihin jättäytyä tunneilta pois ja muuttaa tunnin enemmän selviytymiseksi kuin laadukkaaksi opetukseksi.

Toinen haaste on vuorojen saaminen. Uimahallit ovat Helsingissä hyvin täynnä ja uusia vuoroja on vaikea löytää. Tilaongelma on iso este, koska ratkaisuja uimataidottomuuteen ovat ryhmäkokojen pienentäminen, ryhmien luominen epävarmuutta kokeville, heikoille uimareille tarjottava lisäopetus ja uimaopettajien lisääminen tunneille. Siksi tarvitsemme kaupungilta panostusta ja ratkaisuja tilaongelmaan yhteistyössä koulujen kanssa. Uimaopetusta ei voida kaataa pelkästään koulujen niskaan, mutta sillä on tärkeä paikka osana liikunnanopetusta. Siksi opettajille on annettava mahdollisuus onnistua parantamaan oppilaiden uimataitoa. Tärkeää ei ole pelkästään se, että pystymme itse uimaan, vaan myös se, että tarvittaessa pystymme pelastamaan toinen toisemme.